Mukkulan Riento ry

Lentopallo - Beach Volley 1937 - 2008

Etusivu                                    
Kalastus
Matkailu
Historia
Joukkueet 
Jape's Corner

Kiertopalkinnot
Linkit
Arkisto
Kuvasatoa

Vierailijat

BALTIAN TURNEE  6.-11.6.2007

 ALKUSANAT

Viime vuonna järjestettiin ensimmäinen kansainvälinen valmentajakoulutus Puolassa Olsztynin kaupungissa. Kaupunki oli joukkueemme jäsenille tuttu kahden edellisen vuoden reissulta. Olimme vuosina 2004 ja 2005 paikan päällä seuraamassa beach volleyn World Tourin osakilpailuja. Matkoilla tutustuimme puolalaisiin valmentajiin ja illanvietoissa heräsi ajatus, että voisimme kokoontua vuoden 2006 turnauksen yhteydessä muutenkin, kuin pelejä seuraamaan. Siitä se ajatus sitten lähti. Sähköposteja läheteltiin ja niin saimme aikaan koulutuksen, johon osallistui eri lajien valmentajia Suomesta, Liettuasta ja Puolasta. Hyvin mennyt tilaisuus johti siihen, että sovimme tälle vuodelle vastaavanlaisen tilaisuuden. Liettualaiset kutsuivat saman porukan Vilnaan. Ajankohta aikaistui isäntien toivomuksesta kahdella kuukaudella. Päätimme jo hyvissä ajoin yhdistää koulutusmatkaan pienen lomamatkan Riikaan.

ENSIMMÄINEN PÄIVÄ

Matkalle lähdettiin keskiviikkona 6.6. Hollolalaisen Jarno Nummelan tilataksi nouti porukan Lahdesta Marolankadun turistipysäkiltä klo 17.30. Muutaman tauon jälkeen saavuimme Tampereelle Pirkkalan lentoasemalle. Takapenkin tahvot harrastivat taksimatkan aikana uhkapeliä, vähän väliä metsästettiin ”Pitkämäkeä.” Ryanairin lento kohti Riikaa lähti kello 20.50, jonne saavuimme kymmenen minuuttia etuajassa, eli klo 20.45. Riikan lentoasemalta nappasimme punaisen tilataksin, joka ajoi meidät huimaa vauhtia hotellille. Parhaimmillaan taksin nopeusmittari näytti 120 kilometrin tuntinopeutta 70 kilometrin rajoitusalueella. Välillä kuski ajoi kahta kaistaa ”haistellen” vapaata väylää kohti Riikan vanhaa kaupunkia. Vanhan kaupungin portilla kuski kysyi haluammeko kävellä portilta hotellille, vai maksammeko maksun, joka peritään kaikilta autoilta, jotka ajavat sisään vanhaan kaupunkiin. Koska kaupungin kartta oli matkalaukussani, emme ryhtyneet sitä sieltä kaivamaan, vaan annoimme kuskille siunauksen viedä meidät suoraan hotellille. Kuski maksoi litteran ja puomi nousi ylös päästäen meidän kaupunkiin. Kyyti maksoi kaikkiaan 16 latia (sisältäen 5 latin pääsylipun vanhaan kaupunkiin). Lati on vahva valuutta, euroiksi muutettuna matka maksoi noin 24 euroa, eli 3 euroa / mies. Ei ollenkaan paha hinta noin kymmenen kilometrin matkasta. Taksimatkan jälkeen pyyhimme kylmän hien otsalta, joka oli niille kihonnut ”Fittipaldin” kyydissä. Kirjauduimme sisään hotelliin, vaihdoimme vaatteet ja lähdimme etsimään ruokapaikkaa. Päätimme kokeilla ruokapaikkoja muutaman korttelin päästä hotelliltamme. Toimimme Jyllyn kanssa tiedustelijoina. Kävimme kysymässä parista paikasta tilaa kahdeksalle miehelle, mutta sitä ei helposti löytynyt. Vihdoin, kun luulimme löytäneemme oivan paikan, niin meille ryhdyttiin esittämään isoa laskua, jonka paikalta poistunut suomalaisryhmä oli jättänyt maksamatta. Asian oikea laita selvisi epätoivoiselle tarjoilijalle. Sillä meillä oli näyttää lentoliput, joilla osoitimme, että siinä vaiheessa, kun ”sikailijasuomalaiset” olivat aterioimassa, niin me olimme vielä ilmassa matkalla kohti Riikaa. Surullisen episodin jälkeen päätimme suunnata takaisin kohti hotellia. Ja niinhän siinä kävi, että olimme suotta lähteneet merta edemmäs kalaan. Mainio ruokapaikka löytyi lähes hotellin vastapäätä. Noutopöydistä osoitimme kokille haluamamme annokset, jonka jälkeen ne vietiin kassalle punnittaviksi. Juomat täytyi hakea eri kassalta. Aterian hinta muodostui valittujen eineksien laadun ja painon mukaan. Varsin monessa paikassa on käytössä vastaavanlainen systeemi. Kuten monissa muissakin jutuissa matkan aikana, niin ruoan valinnassa noudatimme seikkailuhenkeä ja valitsimme mitä ihmeellisimmän näköisiä annosyhdistelmiä. Jos joku oli onnistunut valitsemaan mielestään oivaa tavaraa, niin pian muut seuralaiset vaativat saada maistaa kyseistä herkkua. Kaiken kaikkiaan matkan aikana syöminen oli yksi eniten harrastetuista asioista. Aina kun joku otti yhteyttä kotimaahan, tai häneen otettiin yhteyttä kotoväen taholta, niin olimme lähes poikkeuksetta syömässä. ”Taasko Te syötte” oli varsin usein kuultu kommentti kotiväeltä. Runsaan illallisen jälkeen joukkueemme säntäsi kaupungin yöhön. Aikaa vietettiin tutustumalla paikalliseen yöelämään. Vaikka oli keskiviikko, niin väkeä oli liikkeellä todella paljon. Hakeuduimme keskelle yhtä vanhan kaupungin toria, jossa sijaitsi iso ulkoilmaravintola. Paikalla oli runsaasti tanskalaisia, jotka olivat pukeutuneet Tanskan maajoukkueen peliasuihin. Riikassa oli ko. päivänä pelattu Latvian ja Tanskan välinen jalkapallon EM-karsintaottelu. Viihdyimme paikassa toista tuntia, jonka jälkeen painuimme kohti hotellia ja yöunille.

TOINEN PÄIVÄ

Riikan vanha kaupunki on todella hieno ja tiivis kompleksi. Vanhan kaupungin tärkeimmät nähtävyydet ovat lyhyen kävelymatkan etäisyydellä toisistaan. Ainoana miinuspuolena voidaan pitää sitä, että kirkontorneja tiiraillessa ei voinut suunnistaa kovin hyvin, sillä varsin monen tornin nokassa seisoi samanlainen häkkyrä. Tämän seikan totesi mm. Maski, joka ei aamulla oikein osannut hahmottaa, mihin päin piti suunnistaa löytääkseen ensimmäiselle oluelle ehtineet seuralaiset. Kun olimme saaneet nautittua huurteiset, niin Jykä ja Taisto löysivät meidät yhden kirkon edestä. Me kohteliaina miehinä nostimme saman tien kytkintä, jolloin viimeisinä saapuneet eivät ehtineet nauttia aamupirtelöä. Oli vuorossa opastettu kierros vanhassa kaupungissa. Jylly johdatti joukkueen tärkeimpien nähtävyyksien äärelle. Vähän väliä mies selosti kuuluvasti mitä mistäkin löytyi ja mitä kannatti ihailla pidempään. Jylly noudatti useiden muiden ryhmänjohtajien tapaa. Hän käveli toinen käsi pystyssä pitkin kaupungin mukulakivikatuja. Kädessään mies kannatteli Riikan matkaopasta. Aamupäivä oli kuuma ja vihdoin myös Jykä ja Taisto saivat suorittaa nestetankkauksen. Istuimme ulkoterassilla ja seurasimme ihmisvilinää. Moneen kertaan reissun aikana tuli todettua, että maisemat ovat todella upeita. Miesten niskat kääntyivät sellaisella vauhdilla, että ellemme kaikki omaisi vankkaa urheilutaustaa, niin nyrjähdyksiä olisi sattunut. Seuraavaksi matkanjohtaja ohjasi porukan keskustorille. Valtava kauppa-alue on yksi Euroopan suurimpia. Ihailimme Zeppelin halleja ja niiden ympärillä sijainneita myyntialueita. Väkeä oli tungokseen asti ja ilma paahtavan kuuma. Niinpä palasimme pian takaisin. Kävimme vielä tarkastamassa miltä laiturilta seuraavana päivänä nousisimme Vilnaan lähtevään linja-autoon. Nyt oli taas nälkä. Päätimme suunnata seuraavaksi syömään. Saimme Jyllyn kanssa houkuteltua porukan Lidon rentoutuskeskukseen. Alueella sijaitsee hieno kolmikerroksinen hirsirakennus. Jokaisessa kerroksessa on ravintoloita ja oluttupia. Marssimme Oopperatalon eteen ja ostimme kioskista 0,30 latin arvoisen lipun raitiovaunuun. Tiedustelimme vielä pysäkillä seisoneelta latviattarelta millä raitsikalla pääsemme Lidoon. Matkan aikana opimme pari sanaa Liettuaa. Ennen jokaista pysäkkiä kuulutus tiedotti ”nakma pietura.” Tämä sanapari kuului suomalaisryhmämme suusta siitä eteenpäin matkan loppuun asti aina hyvän tilaisuuden tullen. Matkattuamme noin kymmenen minuuttia Jylly sanoi, että hän jää pois seuraavalla pysäkillä, oli se sitten mikä tahansa. Ja niinhän siinä kävi, että bussikuskin vaisto osui oikeaan. Kohta raitsikan kovaäänisistä kuului ”nakma pietura – Lido.” Olimme saapuneet perille. Lidon ravintolakompleksi on todella näkemisen ja kokemisen arvoinen. Täällä homma toimi samoin kuin edellisillan ravintolassa. Ruoka valitaan valtavista valikoimista ja maksetaan kassalle. Kävimme noutamassa toiselta tiskiltä paikan oman panimon tuotteita. Saimme syötyä kaikessa rauhassa, kun paikalle alkoi kertyä paikallisia ihmisiä syömään. Ajoituksemme osui aivan nappiin. Kohta kassoilla oli valtavat jonot, joita seurasimme kylläisinä huurteiset tuopit nenän edessä. Vatsat pömpöllään siirryimme hyvin ilmastoidusta ravintolasta hiostavaan ulkoilmaan. Kiertelimme rentoutuskeskusta ja huomasimme, että yhdessä rakennuksessa on suomalaisistakin huvipuistoista tuttu laite. Lapsi meissä heräsi ja kohta kaikki kahdeksan miestä kisaili laukkaradalla, siitä kuka saisi kotiin viemisiksi pehmonalleja. Kauhanen kyykytti koko porukan kahteen kertaan ja Jarin reppuun sullottiin kaksi nallea. Paikka oli kierretty ja suuntasimme takaisin raitiovaunupysäkille. Kymmenkunta nakma pieturaa myöhemmin olimme taas kaupungin keskustassa. Suuntana tällä kertaa vapauden patsas ja Riian kanava. Sieltä palailimme rauhaksiin kohti vanhaa kaupunkia ja suurta ostoskeskusta Centrasia. Sieltä noukimme mukaan muutaman pullon vodkaa, siideriä ja olutta. Tarkoitus oli viettää muutama tunti hotellihuoneessa korttipelin parissa, samalla naukkaillen drinksuja. Kolme litran pulloa vodkaa oli kumottu ja porukalla oli kova meno päällä. Pikainen suihkussa käynti ja sitten vedettiin menovehkeet päälle. Joukkue suunnisti taas kerran Riian yöhön. Meidät heitettiin sisään paikalliseen ravintolaan, jossa osa porukasta veresteli englannin kielen taitojaan. Osa tyytyi vastaamaan latvialaisten keskustelunavauksiin tokaisemalla ”puhun savvoo, hiljaa ja kovvoo.” Kaiken kaikkiaan ilta ja yö menivät mukavasti. Aamuyöstä joukkueemme marssi hyvissä ruumiin ja sielun voimissa nukkumaan. Muutaman kaverin lompakko oli tosin keventynyt väärän drinkkivalinnan seurauksena.

KOLMAS PÄIVÄ

Olosuhteisiin nähden varsin virkeä joukkue ammensi aamupalapöydän antimia suuhunsa jo kello kahdeksalta. Aamupalan jälkeen luovutettiin huoneet ja matkalaukkujen kanssa suunnattiin linja-autoasemalle. Vaikka matkaa ei ollut kuin kilometrin verran, niin helteen uuvuttamien matkalaisten oli kerran pysähdyttävä terassille vilvoittavien juomien ääreen. Saavuimme linja-autoasemalle hyvissä ajoin. Jyllyn kanssa huomasimme Ecolinesin bussin ja Jylly meni kysymässä laiturialueella seisovalta bussikuskilta olimmeko eilen ymmärtäneet lähtölaiturin oikein. Bussin määränpää oli Saksa ja Stuttgartin kaupunki, siksi bussissa oli kaksi kuskia, joista toinen hipsi hiljalleen tupakalta takaisin ohjaamoon. Muu porukka vietti aikaa aseman pystybaarissa ja osa kävi vaihtamassa Liettuan valuuttaa. Pääsimme ensimmäisinä istumaan tilavaan ja hyvin ilmastoituun Neoplan -merkkiseen linja-autoon. Olin tilannut bussiliput lähtöä edeltäneenä päivänä suoraan netin kautta. Nettilipuissa paikkamme sijaitsivat vierekkäisillä paikoilla. Bussiemäntä taisi kuitenkin katsoa, että tämä porukka on hajautettava ympäri bussia. Niinpä meidät ripoteltiin istumaan erilleen. Minä jäin takapenkille, josta oli hyvä seurata muun porukan edesottamuksia. Taisto osoitti jo toisen kerran reissulla, kuinka tuuria voi olla monenlaista. Taisto sai istumapaikan paikallisen kaunottaren vierestä. Ainoina meidän porukasta Maski ja PoutaKapa istuivat vierekkäin. Liikkeelle päästiin lähtemään 20 minuuttia myöhässä. Bussissa oli todella vaivatonta matkustaa, vessaan pääsi ja palvelu pelasi. Hieman yrmeän oloinen bussiemäntä myi joukkueellemme useita tölkkejä euro-olutta. Minä tyydyin kivennäisveteen. Rajanylitys kesti vain kymmenisen minuuttia. Liettuan puolella bussi pysähtyi Panevezysin kaupungissa, jossa ryntäsimme pihalle tupakoimaan. Kuskit vetivät itsekin tupakkaa, mutta yrittivät häätää meidät takaisin sisälle. Suomalainen on kuitenkin sen verran jääräpää, että savut vedettiin, tosin aika hätäisesti. Heti kun kuski sai norttinsa sammutettua hän kipusi ohjaamoon, myös me astuimme takaisin bussiin, joka lähtikin saman tien eteenpäin. Liettuan puolella tiet ovat kuin viivoittimella vedettyjä. Yksitoikkoinen baana seuraa toistaan, lisäksi korkeuseroja ei ole juuri ollenkaan. Niinpä me saavuimme lähestulkoon aikataulussa Vilnaan. Kellon ollessa hieman yli 14 purkauduimme bussista ja suuntasimme ensimmäiselle terassille, jossa ryhdyimme laatimaan toimintasuunnitelmaa. Maski oli jo bussissa ilmoittanut, että nyt tulee sen verran istuttua, notta kävellään hotellille. Tämä suunnitelma kelpasi kaikille. Ennen sitä päätimme kuitenkin käydä varaamassa junaliput maanantain paluumatkalle. Koska rautatieasema sijaitsi aivan linja-autoaseman vieressä, niin suuntasimme askeleet rautatieasemalle. Pari kertaa piti kysyä, mistä saamme ostettua junaliput Vilnasta Riikaan. Kun vihdoin löysimme oikean pisteen, niin meille selvisi, että juna-aikataulut, jotka olin päivää ennen matkalle lähtöä tulostanut, olivat lähtöä seuraavana päivänä muuttuneet. Maanantaina ei kulkisi junaa ollenkaan. Eipä siinä mitään, joukkue käänsi kulkunsa takaisin linja-autoasemalle kysyäkseen pääsisikö bussilla maanantaina. Alkoi taas ankara oikean lipputoimiston etsiminen. Jo kolmannella kerralla löysimme kansainvälisiä lippuja myyvän toimiston, josta Jylly lunasti meille liput paluumatkalle. Nyt oli taas pyöritty ympyrää sen verran, että piti istuutua oluselle. Kaljat juotuamme minä kaivoin laukusta kartan ja lähdimme suunnistamaan hotellille, jonne kartan mukaan olisi noin kolmen kilometrin matka. Liekö pääni mennyt pyörälle asemilla, kun kilometrin ylämäkeen tarvottuamme huomasin, että keskustaa ei näy ja maisemat muuttuvat yhä hiljaisemmiksi. Mäen päälle päästyämme kysyimme paikalliselta naiselta missä olemme ja totuus selvisi meille. Olin johdattanut joukkueen aivan päinvastaiseen suuntaan, mihin meidän oli tarkoitus mennä. Paidat hiestä märkinä raahasimme matkalaukkuja mäkeä alaspäin. Puolessavälissä mäkeä pysähdyimme nauttimaan paikallisesta Annan pubista reissun ehdottomasti edullisimmat oluet. Aurinko heloitti pilvettömältä taivaalta ja paikalliset asukkaat pyörittelivät päitään, kun he näkivät meidän palaavan laukkujen kanssa kohti keskustaa. Matkan varrella yritimme ottaa taksia lennossa, mutta ilman tulosta. Niinhän siinä kävi, että huomasimme pian olevamme taas linja-autoasemalla laukkuinemme. Sieltä saimme vihdoin taksin ja paikalliset rallikuskit kiidättivät meidät hotellille, jonne saavuimme noin puoli tuntia ennen kuin meidän valmennuskoulutuksemme avajaistilaisuus alkoi. Kirjauduimme hotelli Ecoteliin ja kävimme pikasuihkussa, jonka jälkeen säntäsimme kokoustiloihin. Avajaistilaisuus kesti reilut kaksi tuntia, jonka jälkeen paikalliset lähtivät opastamaan meitä kohti vanhaa kaupunkia. Matka kesti kävellen noin 15 minuuttia. Koko iso seurue pysähtyi ensimmäiseen ulkoilmaravintolaan, jossa jatkoimme siitä, mihin avajaistilaisuudessa jäimme. Illalla kävimme vielä syömässä paikallisten kanssa miellyttävän ravintolan sisäpihalla, jonka jälkeen kävimme tutustumassa liettualaisten iltamenoihin. Sen verran matka oli joitakin matkaajia rasittanut, että kolme seurueemme jäsentä nuokkui paikallisten suosimassa yökerhossa. Päätimmekin, että ensi kerralla jokaisella jannulla pitää olla tyyny matkavarusteena. Aamuyön tunteina palasimme takaisin hotellille.

NELJÄS PÄIVÄ

Päivä oli täynnä tiukkaa luentoa. Kuuntelimme meille esiteltyjä esityksiä silmät kirkkaina. Suurimmat suosionosoitukset heltisivät, kuinka ollakaan - suomalaisten esitykselle, jonka esitteli joukkueemme palomies ja valmentaja Vesku Grohn, kuten hänen nimensä kaikissa papereissa luki. Muutenkin Grohn kunnostautui matkan aikana, toimien mm. seurueemme kakkossuunnistajana. Hotellin kokoushuone ei ollut kaikkein parhaiten ilmastoituja kokoustiloja, joissa olemme istuneet. Kysyimme liettualaisilta olisiko kaupungissa mitään paikkaa missä voisi käydä uimassa. He sanoivat, että jotkut käyvät Neris joella uimassa, mutta nähtyämme paikan luovuimme siitä ajatuksesta. He neuvoivat meitä menemään Trakain kaupunkiin, joka sijaitsee noin 25 kilometriä Vilnasta lounaaseen. Me pakkasimme uikkarit reppuihin ja hyppäsimme paikallisliikenteen bussiin, joka vei meidät linja-autoasemalle. Sieltä kysyimme Jyllyn kanssa koska menee busseja Trakaihin. Meille kerrottiin, että bussi lähtee aivan kohta, niinpä lähdimme hätyyttämään muuta porukkaa kiireesti lähtölaiturille. Muut jannut olivat ehtineet tilata kaljat ja ottaneet niistä vasta pari suullista, kun me Jyllyn kanssa sanoimme, että bussi lähtee kahden minuutin kuluttua. Joku höri juoman parilla kulauksella loppuun, mutta useampi kalja jätettiin paikallisen holistin eteen. Miehelle koitti onnen päivät. Kapa tarjosi lähtiessään miehelle sikarin, jota holisti ahneesti haisteli. Kaveri saatteli meidät matkaan ilmeisesti ainoiden osaamiensa suomalaissanojen tahtiin ”saattana, perkkele.” Juoksimme laiturille ja totesimme, että joko me olimme ymmärtäneet lippuluukun naista väärin, tai hän meitä. Sillä bussi oli mennyt 15 minuuttia sitten ja seuraava lähtisi puolen tunnin päästä. Siinä sitä istua möllötettiin ja seurattiin ihmisvilinää. Samalla yritimme arvuutella, minkälainen on menopeli joka kuljettaa meidät Trakain kaupunkiin. Ja taas Jylly bussikuskin taidolla osui oikeaan. Parhaat vuotensa jo 30 vuotta sitten nähnyt MAN bussinrähjä laahautui laiturille ja kuljettaja ryhtyi mitään kiirettä pitämättä myymään turisteille lippuja. Bussissa ei tietenkään ollut ilmastointia ja siihen sulloutui väkeä pilvin pimein. Matka Trakaihin kesti tunnin ja kymmenen minuuttia! Todellinen sankarimatka istua täpötäydessä bussissa, jossa paikallinen miesmatkustaja yritti venäjäksi myydä meille bussin naisia neljän, tai viiden dollarin hintaan. Olisimme saaneet kuulemma valita kenet tahansa. Emme kuitenkaan ryhtyneet kaupoille, koska meistä vaikutti siltä, että naiset eivät tienneet miehen bisneksistä tuon taivaallista. Taiston tuuri jatkui, taas hänen viereen lyöttäytyi paikallinen naisihminen, nyt tosin sarjaa painonnosto naiset yli 120 kiloa. Hikinen matka päättyi lopulta ja saavuimme rannalle. Kaupunki oli ehdottomasti käymisen arvoinen kohde. 1300-luvulta peräisin oleva linna seisoi upealla paikalla järven rannalla. Kävimme uimassa, vietimme hetken aikaa rannalla löhöillen ja tietenkin pelasimme korttia rantakahvilassa. Rannalla ja linnaan vievillä kulkuväylillä risteili hääpareja seurueineen. Rantakaduilla ja matkamuistomyymälöissä oli sadoittain puolalaisia turisteja. Yhdessä kahvilassa puolalainen nainen kysyi tulta sujuvalla puolan kielellä, olisikohan asiaan vaikuttanut se, että minulla oli yllä Puolan maajoukkueen pelipaita. Me vastasimme kiitoksiin asiaankuuluvasti puolaksi. On me sentään jotain puolan reissuilla opittu. Auringonotto kävi voimille ja niinpä suuntasimme matkan linja-autoasemalle. Nähtyämme mikä määrä ihmisiä jonotti seuraavaan bussiin, niin päätimme mennä takaisin Vilnaan taksilla. Trakain suharit ajoivat lusikka pohjassa meidän kaupunkiin. Liikennekulttuuri on jotain sellaista mihin ei ikinä totu, vaikka mekään emme olleet ensi kertaa pappia kyydissä. Loppuilta menikin hotellissa korttia pelaten ja seuraavan päivän luentoihin valmistautumiseen

VIIDES PÄIVÄ

Toinen koulutuspäivä alkoi kello yhdeksän. Luentojen välillä pidettiin parin tunnin taukoja, jolloin ehdimme pikaisesti piipahtaa kaupungissa. Näillä parin tunnin tauoilla tutustuimme mm. Gediminasin kukkulaan, jonne menimme hissillä. Kukkulan laella on iso torni, jonne kaikki muut paitsi minä ja Maski kipusivat. Tornista avautui (kuulemma) mahtava näkymä yli koko kaupungin. Me emme Maskin kanssa hirveästi tykkää korkeista paikoista, joten me lähdimme paluumatkalle kävellen, emmekä hissillä. Yhden tauon aikana piipahdimme Europa – ostoskeskuksessa, joka sijaitsi vain viiden minuutin kävelymatkan päässä hotellilta. Sieltä etsimme tuliaisia kotiin. Taas takaisin hotellille, jossa saimme pidettyä loppupalaverin ja suunniteltua seuraavaa, joka näillä näkymin pidetään ensi vuonna Suomessa. Hyvästelimme puolalaiset kollegat, jotka lähtivät bussilla kohti kotimaata. Erityisen liikuttunut oli Pavel, joka sai heti perjantaina suomalaisten sympatiat puolelleen hänen marssiessaan kokoushuoneeseen Helsinki Cup t-paita yllään. Kun puolalaisten bussi oli saateltu matkaan, niin me lähdimme vielä liettualaisten kanssa kävelemään vanhaan kaupunkiin. Ilta oli hieman viilentynyt ja kiertelimme aluetta toiselta suunnalta, kun mistä olimme aiemmin kulkeneet. Viimeisen päivän kunniaksi päätimme käydä syömässä paikallista perinneruokaa tarjoavassa ravintolassa. Ruoka olikin varsin perinteistä. Oli bulvea, cepeliniaita, vederaita, ym. herkkuja. Suomeksi perunaa, joko ihan tavallista, tai sellaisia joiden sisällä oli erilaisia täytteitä. Oli pannukakkuja, perunamakkaraa, siankorvaa, ym. No kaikenlaista täytyy kokeilla, mutta meidän ja liettualaisten maut eivät ihan kohtaa toisiaan. Meidän joukkueemme arvostaa enemmänkin hyviä pihvejä. Illan päätteeksi kävelimme raatihuoneen torille. Nautimme ulkoilmakuppilassa kahvia ja teetä. Oli aika palata hotellille, jossa pelasimme vielä muutaman kierroksen viimeistä tikkiä.

KUUDES PÄIVÄ

Meidän bussimme Vilnasta Riikan lähti kello 10.00. Siksi olimme aamupalalla jo seitsemältä. Seurasimme aamupalaa syödessä, kuinka puolalaisturistit lappoivat lautasille hirveät määrät tavaraa. Syötyään vatsat täyteen he ryhtyivät tekemään lopuista tavaroista eväitä. Ovat saksalaisten opit näköjään tarttuneet muihinkin kansallisuuksiin. Seuraavaksi luovutimme huoneet, tilasimme taksin linja-autoasemalle ja niin olimme taas paikallisten Timo Mäkisten kyydissä. Naamat valkoisina astelimme autoista ulos aseman edessä.  Ehdimme vielä hetken kierrellä ennen kuin meidän piti astella bussiin. Paluumatkan bussiyhtiö oli TOKS. Matka taittui niin ikään ilmastoidussa bussissa. Siihen ne mukavuudet sitten jäivätkin. Vessa oli, mutta se oli lukossa, eikä kuski avannut sitä koko matkan aikana. Ei se meitä haitannut, koska olimme jo tähän mennessä oppineet varautumaan kaikenlaiseen. Nyt me saimme istua lippuihimme merkityillä vierekkäisillä paikoilla. Valtaosa meidän porukasta nuokahteli vähän väliä. Aikataulun mukaan meidän piti olla Riikassa klo 14.40. Kuski piti 20 minuutin tauon vähän ennen rajaa. Mukavan näköinen hirsirakennusten kompleksi näytti olevan erityisesti bussikuskien mieleen, sillä parkkialueella oli parhaimmillaan kuusi linja-autoa. Osa porukasta kävi pikaisesti syömässä. Kaikki kävimme vessassa ja muutamat ehtivät vetää pari tupakkaa. Aikataulu näytti, siltä, että olemme Riikassa etuajassa. Mutta kuinkas sitten kävikään? Lähestyessämme raja-asemaa tien varressa oli mieletön rekkajono. Kuskimme vetäisi härskisti ohi koko jonon päästäkseen rekkajonon vieressä olevan henkilöautojonon päähän. Olemme aikaisemmilla reissuillamme tottuneet siihen, että rajanylitykset sujuvat nopeasti. Nyt saimme kokea ehkä hieman sitä, minkälaista on ollut kymmenen vuotta sitten ylittää valtakunnan rajoja Baltiassa. Laskimme, että rekkajonossa oli 110 rekkaa odottamassa rajalle. Henkilöautojono mateli tosi hitaasti eteenpäin, ehkä kaksi autoa kymmenessä minuutissa. Rekkajono veti paljon paremmin. Onneksi pääsimme aina silloin tällöin tupakalle, kun kuski kävi rajalta tiedustelemassa mikä maksaa. Aikataulu oli jo aivan kuralla. Vihdoin pääsimme puomille ja naisvirkailija kävi hakemassa passit. Me ryntäsimme taas ulos tupakalle, mutta tullivirkailija hääti meidät vihaisesti autoon. Passien tarkastus kesti Jarin kellotuksen mukaan 40 minuuttia. Kaiken kaikkiaan rajalla tuhraantui aikaa kaksi tuntia. Onneksi meidän lentomme Riikasta Tampereelle lähti vasta klo 19.20. Kun kaikki passit oli jaettu, niin totesimme lähes yhteen ääneen, että jos kuski tähän mennessä oli ajanut pientä ylinopeutta, niin nyt urku olisi auki huolella. Emmekä me pahasti väärin arvanneet. Kuski päästeli sen minkä Setrasta irti sai. Taajamien kohdalla jalka sentään nousi kaasupolkimelta. Saavuimme Riikaan noin kello 16.15. Pikainen ruokailu linja-autoaseman vieressä sijainneessa Pica – ketjun pitseriassa ja sitten lähdimme taksilla lentoasemalle. Riikan liikenne oli tosi sumpussa. Taksikuski yritti kierrellä pahimpia ruuhkia, mutta usein edessä oli vastaavanlainen sumppu. No kävi meillä yhdessä kohti tuuria, kun kaksi mummoa ylitti katua, niin suhari käytti tilaisuuden hyväksi ja kuittasi meidät jonon keulille. Saavuimme kaikesta huolimatta ajoissa lentoasemalle, jossa ehdimme vielä juoda tuoremehua, kahvia ja muita virvokkeita. Tax free myymälästä haimme vielä viime hetken ostokset ja säntäsimme odotusaulaan. Lento oli noin 25 minuuttia myöhässä, mutta matkan aikana kapteeni kuroi matkaa kovalla vauhdilla kiinni. Tampereelle saavuttaessa olimme enää 10 minuuttia aikataulusta myöhässä. Ehdimme vetää tupakit ja saattelimme PoutaKapan Tampereelle menevään bussiin. Veturimies lähti jatkamaan koulutusrupeamaa. Nyt tosin työnantajan järjestämää sellaista. Taksi saapui juuri niin kuin oli sovittu ja taksimatka Hollolan kautta Lahteen alkoi. Korttipelissä nähtiin sellainen ihme, että allekirjoittanut vei yhden potin mukaansa. Ihmeiden aika ei ole ohi. Minä ja Jykä jäimme Hollolassa pois, muuta jatkoivat matkaa eteenpäin.

JÄLKIKIRJOITUS

Reissussa sattuu ja tapahtuu. Kaikkia juttuja en enää muista, mutta hauskaa oli taas kerran. Lentävinä lauseina elämään jäävät ainakin seuraavat uudet loihemat. *kahdeksan Timoa, *nakma pietura, *kaksi minuuttia ja sitten lähdetään, *se viimeinen paukku on se kallis paukku, *lähetääks pipruun, *matkailu avartaa, *puhutaanko saksaa, *raapase seinästä, *Taisto taputtaa, *kuka noi housut repi?, ym., ym. Kuten ehkä huomasitte, niin edellisille reissuille ominaiset pissa, kakka ja pierujutut on jätetty tästä kertomuksesta pois. Se ei tarkoita sitä, ettei tälläkin reissulla olisi suoli toiminut. Joillakin se toimi niin hyvin, että saimme melko varmasti porttikiellon yhteen ravintolaan ja kahteen hissiin. Maskin ja Jyllyn huone kummassakin kaupungissa joutui ankarien desinfiointi toimenpiteiden kohteeksi meidän lähdettyä. Kaikesta huolimatta olen ylpeä joukkueestamme (taas kerran.) Vaikka pidimme välillä hauskaa, niin emme koskaan sortuneet sikailuun. Toisin, kun esimerkiksi Vilnassa samassa hotellissa ja samassa kerroksessa majoittuneet englantilaiset jalkapalloilijat. Matkan aikana tuli kokeiltua kaikkia muita kulkuvälineitä, paitsi junaa. Maskia tämä harmitti kaikista eniten, koska hän olisi kerrankin halunnut päästä PoutaKapan kyytiin. Tuli nähtyä ja koettua uusia elämyksiä. Tutustuttua taas kerran ihaniin ihmisiin eri puolilta Eurooppaa ja tietysti opittua uusia juttuja, joista on toivottavasti apua omien harrastustemme parissa. Lopuksi yhdessä ja erikseen pyydän saada esittää kaikille mukana olleille jermuille tuhannet kiitokset seurasta ja muistakaa, että elämä on ihmisen parasta aikaa.

 

Ajankohtaista

Syyslomaviikolla ei ole salivuoroja

---

Mukkulan Riento ry     muri@phnet.fi